Eli antakaa lasten olla jälleen lapsia.
Facebook-kaverin kautta löytyi kiintoisa ja ajatuksia herättävä linkki: Valta perheissä siirtynyt lapsille. Kyse on saksalaisen lastenpsykiatrin, Michael Winterhoffin ajatuksista kasvatuksesta.
Alkuun on todettava, jottei julkisesti missään lynkattaisi, että lapset ovat käsittämättömän upeita, suloisia, kiehtovia ja ihania olentoja. Lapsia ei voi liikaa rakastaa. Nykyään mennäänkin metsään siinä, miten niitä rakastetaan. Samaan hengenvetoon totean tietysti olevani toistaiseksi lapseton, joten jokainen vanhempi voinee halutessaan puhaltaa korttitaloni leikiten kumoon. Uskallanpa silti raottaa sanaista arkkuani aiheesta.
Lastenkasvatus on lempiaiheitani. Olen ollut työharjoittelussa ja töissä yhteensä kymmenessä päiväkodissa ja kolmella leikkikentällä. Olen tehnyt töitä satojen lasten kanssa ja tavannut melkein yhtä monia vanhempia. Ammattikasvattajana (aika huikeeta voida tituleerata itseään sellaiseksi) minua ei yllätä tuo 'uutinen' yhtään.
Vanhemmuus kohtaa yhteiskunnassamme sellaisia haasteita, että täytyykin olla vähän yli-inhimillinen niistä täydellisesti selvitäkseen. Toki kukaan ei ole täydellinen, mutta joihinkin asioihin kannattaa lasta kasvattaessa kiinnittää erityistä huomiota. Itse olen näitä oppinut töissä kantapään kautta, mutta myös teoreettisesti kirjoista lukemalla ja sen jälkeen lukemaani käytäntöön laittamalla. Olen myös ollut korvat höröllä aina, kun vanhemmilla työtovereillani on asiasta jotakin sanottavaa kokemuksen syvällä rintaäänellä.
Vanhemman ei kuulu olla kaveri eikä tasoittaa kaikkia esteitä lapsensa tieltä. Tämä itsestäänselvyys ei aina perheissä toteudu. Vanhemman kuuluu tuottaa pettymyksiä lapselleen, jotta lapsi oppii niitä myöhemminkin elämässään sietämään. Tästä esimerkkinä se loistava Alkon mainos, jossa teini-ikäinen tyttö yrittää saada äitinsä ostamaan itselleen aikuisten juomia teinipirskeisiin. Tyttö huutaa ja raivoaa ja maanittelee, mutta äiti ei suostu. Mahtava äiti! Sitä varten aikuiset kuulkaas on, jotta ne kestäisivät lastensa kiukuttelut. Jos vanhempiensa periksiantamattomuuteen ei voi luottaa, niin mihin sitten?
Lapsi saa kiukutella, lapsen tunnereaktio on aina aito ja sallittu, mutta sillä ei aikuisen päätöstä muuteta. Jos aikuinen päättää, että kaupasta ei osteta karkkia, niin sitä ei sitten osteta, vaikka lapsi laittaisi karkkihyllyn edessä pystyyn kolmannen maailmansodan. Raivoavan lapsen voi napata tyynesti kainaloon ja lähteä kesken kaupasta pois, jos ei tilanne muuten raukea. Samoin kuin aamulla päiväkotiin ei-niin-mielellään lähtevän lapsen voi tuoda itkevänä ja parkuvana yövaatteissaan suoraan aamupalalle tarhaan. Lapseltahan ei sitä kysytä, että mennäänkö päiväkotiin vai ei. Eihän hän voi asiasta oikeasti päättää! (Kokemus on myös osoittanut, että 90% aamuitkuista loppuu viiden minuutin kuluessa siitä, kun äiskä tai iskä on lähtenyt töihin.)
Lapsen tahto on siis murrettava aina välillä, niin pienissä kuin suurissakin asioissa. Lapsi ei mene siitä rikki.
Winterhoffin ajatuksista on aistittavissa päättelyketju, että vanhemmat yrittävät epätoivoisesti varmistaa, jopa ostaa lastensa rakkauden tässä häilyvässä maailmassa. Työelämä vie aikuisista niin paljon mehuja, että kotona toivoisi olevan helppoa ja kivaa. Lapset tarvitsevat muutakin kuin helppoa ja kivaa. Ne tarvitsevat tiukat rajat lapsuutensa suojelemiseksi.
Noita rajoja tosin pommitetaan urakalla joka taholta. Internet, tv ja muut mediat eivät kuuluisi pienten lasten elämään lainkaan. Lapsi näkee päivittäin tuhansia mainoksia. Jo kaksivuotias tunnistaa tuotemerkkejä. Hello Kitty ja Cars ovat kolmevuotiaiden suosikkeja ja niillä leuhotellaan tarhakavereille. Jos ei olisikaan noita tv:stä poiminut, niin tarhakavereiden avulla pääsee jäljille siitä, mikä on cool 3-vuotiaiden keskuudessa, ja osaa sitten vaatia sitä tiettyä lelua äiskältä ja iskältä.
Lasten elämästä on tullut myös liian elämyshakuista. Synttäreitä pitäisi viettää vähintään kylpylässä tai Megazonessa ja joka lomalla päästä huvipuistoon. Karkkipäivänä pitää saada megapussi ja jokainen uusi piirretty päästä katsomaan elokuviin. Tässä kohtaa vanhempien sanavaraston tärkein sana on ei. Lapsi ei edelleenkään mene rikki tai tipahda kaveripiiristään, jos ei rieku joka viikonloppu Hop-Lopissa. Lapsille pitää lukea kirjoja ja pitää niitä kainalossa ja höpsötellä ja kutitella. Tai nukkua yhteiset päikkärit. Se on sitä paljon puhuttua laatuaikaa.
Karkkipusseista puheen ollen, syömämme ravinto on useimmiten aika ala-arvoista ja kemikaaleja täynnä. Ruoanlaitto alusta alkaen itse on niitä asioita, mihin kaikilla perheillä ei riitä aikaa tai muita voimavaroja, mutta kyseessä on perustavanlaatuisen tärkeä asia. Voisiko vaikka satujumpasta tai sirkuskoulusta tinkiä, jotta olisi aikaa istua muutaman kerran viikossa yhdessä saman pöydän ääreen syömään kotiruokaa?
Koska ennen kaikkea lapsi tarvitsee aikuiselta aikaa. Lapsen tulee saada tulla kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään. Hänen ei tarvitse saavuttaa mitään tai tehdä mitään erikoista ollakseen rakastettu. Hänen tarpeisiinsa tulee vastata. Tarve on aivan eri asia kuin halu.
Muistanpa eräältä leikkikentältä poikajoukon, jonka meno oli hurjaa. Pojat olivat iältään noin 6-10 -vuotiaita. Puheissa vilisi kirosanoja ja pornojuttuja. Kaupasta haettiin energiajuomaa, jota ryystettiin leikkikentän laidalla. Eräs 6-vuotias kiipesi korkealle kiipeilytelineen katolle (kiellettyä) ja pissasi sieltä reteästi maahan. Olin aika järkyttynyt noiden edesottamuksista ja jouduin soittelemaan koteihin useasti. Toisaalta taas, kun ehdin järjestää pojille nassikkapainia, jalkapalloa tai juoksukilpailua, niin kaikilla oli kivaa yhdessä eikä häiriökäyttäytymistä ilmennyt. Pojat olisivat tarvinneet aivan oman aikuisen koko kesäksi touhuamaan kaikkea liikunnallista kanssaan.
Levoton poikaenergia ei ole pahasta, mutta se on helppoa kanavoida väärin. Ammattikasvattajista suurin osa on naisia, jolloin tyttömäisestä rauhassa leikkimisestä ja keskittymisestä on tullut se ihanne, johon poikia yritetään sovittaa. Pojissa on useimmiten sellaista luontaista aggressiota, joka ei ole pahasta ja joka pitäisi osata purkaa hedelmällisellä tavalla. Siinä yksi syy, miksi mielestäni tyttöjä ja poikia ei voi aivan samaan muotiin puristaa. Jos asia kiinnostaa enemmänkin, tai olet sitä mieltä, että ei saisi edes puhua 'tytöistä' ja 'pojista', niin suosittelen tutustumaan Pelastakaa Pojat! -teokseen, josta sain itse paljon hyviä oivalluksia. Maassamme kasvaa tällä hetkellä levottomien poikien sukupolvi, jota on kielletty olemasta poikia. Se huolestuttaa minua.
Tiivistettynä siis: anna lapsen olla lapsi. Lapsen ei kuulu päättää juuri muusta kuin joskus siitä, millaisen paidan haluaa päälleen laittaa. Päätökset rasittavat lasta, koska hän joutuu astumaan aikuisen saappaisiin. Pysy lujana lapsen kiukuttelujen edessä. Jälkeenpäin on hyvä halata ja olla lähekkäin, kun kiukku on taltutettu. Tutustu vaikkapa tähän oivaan lastenkirjaan aiheesta.
Muista, että tärkeintä on olla yhdessä ja lähellä ja nauttia siitä, että juuri tämä ainutlaatuinen olento on minun lapseni. Olemalla jämäkkä ja silti pohjattomasti rakastava aikuinen annat lapsellesi parhaat mahdolliset eväät hänen tulevaisuuttaan varten.
Ja nämähän olivat tietysti vain ja ainoastaan minun teesini kasvatuksesta. Aika tulee näyttämään, mennäänkö niiden kanssa metsään, kunhan haikara joskus sen koekappaleen tuo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti