perjantai 27. tammikuuta 2012

Ihmisyyden kunnioittamisesta

Nyt ei ole kyse enää pelkästään presidentinvaaleista. Suomessa on herännyt hälyttävän voimakas vihamielisyyden aalto erilaisuutta kohtaan. Kielenkäyttö on ala-arvoista, rumaa ja uskomattoman loukkaavaa. Samalla se on sivistymätöntä, sokeaa ja harkitsematonta. Tölväisyjen tekijät eivät tajua sanojensa voimaa. Tälläkin entisellä koulukiusatulla on nyt tullut mitta äyräitään myöten täyteen homo-, sivari- yms. huuteluiden kanssa. Haukut tekevät todellakin haavoja, joita monet joutuvat loppuelämänsä parantelemaan. Ei varmastikaan Pekka Haavisto, joka on maailman konfliktialueilla timantinkovaksi marinoitunut jätkä, mutta moni muu, joita netissä tällä hetkellä huutelevat vatipäät onnistuvat ehkä jopa tietämättään loukkaamaan.

Paljon näkyvyyttä saaneessa Kaikki elämästä -blogissa elintärkeään aiheeseen pureuduttiin jo jonkin verran. Lukekaapa tämä ajatuksia herättävä kirjoitus.

Kun sinä sanot kielteisen mielipiteesi Pekka Haaviston homoudesta, sanot kielteisen mielipiteesi homoudesta ylipäätään. Muun väittäminen on silkkaa tekopyhyyttä. Kun sinä sanot, ettei homo sovi presidentiksi, kiellät myös jokaisen muun homoseksuaalin suomalaisen mahdollisuuden olla ylpeä suomalaisuudestaan ja edustaa sitä maailmalla. Asetat seksuaalivähemmistöjen edustajat alemman luokan kansalaisiksi heidän yksittäisen ominaisuutensa perusteella. Ohitat ihmisen kokonaan. Ohitat hänen ajatusmaailmansa, mielipiteensä, tunteensa ja tekonsa. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ketä kannatat vaaleissa. Vastustaminen, mustamaalaaminen ja loanheittäminen ovat oman ehdokkaan kannattamisen ja kehumisen vastakohtia.

Mutta tiedättekös, tässä Haaviston leirissä toivotaan myös teille kiusaajille hyvää. Että jonakin mahdollisimman pian koittavana kauniina päivänä tajuatte peiliin katsoessanne jokaikisen ihmisen yhdenvertaisuuden. Että vähän katuisitte rumia sanojanne ja ottaisitte sydämiinne avoimuuden, lämmön ja ennakkoluulottomuuden turhan pelon sijasta. Homous ei tartu eikä ole vaarallista. Se ei ominaisuutena tee kantajastaan kykenemätöntä mihinkään. Emme voi antaa murrosiän epävarmuuden aalloissa ja kuohuissa kamppailevalle nuorisolle toisenlaista viestiä. Vuonna 2012 meidän on rohkaistava nuoria olemaan omia itsejänsä ja vastustettava kaikkea kiusaamista ja syrjimistä yhteiskunnassamme.

Jos joku nyt kehtaa lyödä pöytään sen kortin, että sotaveteraanit eivät taistelleet rintamalla, jotta kaksi miestä voisi tanssia keskenään Linnan juhlissa, niin minä haluan sanoa seuraavaa: ei heillä ollut vaihtoehtoa olla osallistumatta sotaan. Eivät he taistelleet heteronormatiivisen elämäntavan puolesta. He taistelivat sen puolesta, jotta heidän lapsensa ja lapsenlapsensa saisivat elää ja asua vapaasti vapaassa maassa. Luin facebookista hyvin liikuttavan kommentin, jossa keski-ikäinen nainen kertoi isänsä olevan 92-vuotias sotaveteraani ja äänestävän hyvillä mielin Pekkaa. 92-vuotias sotaveteraani on ymmärtänyt maailman muuttuneen 70 vuodessa. Miksi sen saman ymmärtäminen on joillekin ylitsepääsemättömän vaikeaa?

Sotaveteraanit eivät haluaisi kenenkään joutuvan sotimaan, vähiten lastensa ja lastenlastensa. Armeijan käymisen glorifiointi on aivan jonkun muun ryhmän kuin heidän keksintö. Sota on tragedia, jota on vältettävä viimeiseen asti. Siksi annan hyvin suuren painoarvon rauhantyölle ja sen kansainväliselle edistämiselle. Kunnioitan siviilipalvelusjärjestelmää ja sen suorittaneita hyvin paljon, koen heidän tehneen aidosti oman ratkaisunsa ja vuoden verran korvaamattoman tärkeää työtä yhteiskunnan hyväksi. Sairaalat, koulut, vanhainkodit, päiväkodit, kirjastot ja muut julkiset laitokset hyötyvät vuosittain suuresti siviilipalvelusmiesten työpanoksesta.

Muuten, minun molemmat vaarini olivat sotaveteraaneja. Niin myös rintamalle kadonnut, alaikäisenä vapaaehtoisena sotaan halunnut vaarini veli. Kunnioitan heitäkin kaikkia suunnattoman paljon. Rauha heidän kaikkien sieluilleen. Kunnioitus, soittaako se sanana kellojanne?

Täten toivotan rauhaa, rakkautta, yhdenvertaisuutta ja siistiä kampanjointia meille kaikille.

tiistai 24. tammikuuta 2012

Äänen päässä ihmeestä

Lähes kaikki mahdollinen faktatieto Haaviston puolesta sekä presidenttiehdokasta koskevien huhujen ja panetteluiden asiallinen kumoaminen lienee jo suollettu internetin laajoille aroille.

(Muistinvirkistykseksi voit toki käydä täällä.)

Koen, etten voi tuoda keskusteluun uutta sisältöä muutoin kuin sydämestäni kirjoittamalla. Näiden vaalien ja kampanjan aikana olen tajunnut jotakin kullanarvoista. Ihmiset ovat lähentyneet toisiaan yli puoluerajojen, yli sukupolvien, yli tulorajojen. Kansalaiset lapsista ja nuorista mummoihin ja vaareihin ovat aivan Haaviston lumoissa. Tavalliset, yksittäiset ihmiset ovat muutamassa päivässä lahjoittaneet muutaman satatuhatta euroa Haaviston kampanjalle. Ilkkujat ovat pilkkakirveillään lyöneet ja todenneet, että hukkaan menevät rahanne. Hukkaan ne nimenomaan eivät mene.

Minun lahjoittamani 25 euroa auttavat herättämään yhteiskunnassamme kipeästi kaivattua keskustelua moniarvoisuudesta ja siitä, miten meidän kaikkien olisi mahdollista lähentyä toisiamme ja tehdä yhdessä töitä paremman tulevaisuuden saavuttaaksemme. 25 euron avulla Pekka pääsee bussilla pitkälle vaalityötä tekemään. Julkisilla kulkuvälineillähän hän mieluiten matkaansa taittaa! 25 euroa auttaa muiden pienien pisaroiden kanssa yhdessä kasvamalla puroksi, jolla rahoitetaan tv-mainos parhaaseen katseluaikaan, jotta mummotkin saavat tilaisuuden ihastua Pekkaan.

On huikeaa, miten ihmiset puhaltavat yhteen hiileen tämän asian vuoksi. Se, että Pekka Haaviston toisen kierroksen kampanja on rahoitettu lähes yksinomaan tavallisten ihmisten pienillä lahjoituksilla, on ihanteellista ja takuuvarmasti eettistä.

Miksi me vaivaudumme tähän? Miksi opiskelijat ja yksinhuoltajaäidit haluavat antaa taloudellista tukea vaalikampanjalle, vaikka rahareikiä olisi varmasti enemmän kuin paikkausainetta? Koska meillä on unelma, ja olemme tajunneet, että sen toteuttaminen ei ole mahdotonta. Olemme heränneet huomaamaan, että meillä jokaisella on äänemme.

"Olen aina uskonut maailman muuttuvan, kun sitä muutetaan. Ihmeitä tapahtuu kun niitä tehdään." Pekka Haavisto

Unelmamme on parempi Suomi ja parempi huominen. Uskomme tämän mahdollistuvan Pekan presidenttiyden myötä, koska Pekka Haavisto on arvoiltaan ja persoonallisuudeltaan ihanteellinen esikuva kenelle tahansa. Pekka kuuntelee, keskustelee ja kunnioittaa jokaista tapaamaansa ihmistä. Moniko voi sanoa samaa itsestään, varsinkaan viime eduskuntavaalien jälkeisenä aikana? Tämä yksi ihminen on omalla esimerkillään osoittanut aitojen kaatamisen olevan enemmän kuin mahdollista. Kansamme yhdentyminen on välttämätöntä, jos haluamme lopettaa eriarvoistumisen ja hyvinvoinnin epätasaisen jakautumisen jatkumisen.



Kansainvälisesti ansioitunut, ammattimainen rauhanrakentaja olisi paras mahdollinen keulakuva pienelle maallemme. Maailma ottaisi riemulla vastaan uutisen Pekka Haaviston valitsemisesta presidentiksi. Aloittaisimme uuden aikakauden ja olisimme maailman edistyksellisin kansakunta. Ja nyt minä en liioittele. Millään muulla maalla ei olisi niin helposti lähestyttävää, modernia ja lämmintä johtajaa kuin meillä.

Pekka Haaviston vaalikampanjan myötä olen useasti katsonut itseäni kuvainnolliseen peiliin ja miettinyt omia käsityksiäni suvaitsevaisuudesta. Toden totta, yhtä typerää kuin vähemmistöjen pilkkaaminen, on pilkata heitä jotka pilkkaavat vähemmistöjä. Ihmisillä on aina ennakkoluuloja, jotka johtuvat pinttyneistä ja opituista käsityksistä. Me emme ole vielä lähellekään tasa-arvoisia. Emme ole sitä ennen kuin joka ikisellä ihmisellä on täsmälleen samat mahdollisuudet ja oikeudet lain edessä. Meidän jokaisen on kuitenkin mahdollista kohdata toisemme ihminen ihmisenä, rauhan kautta. Asiat on aina mahdollista keskustella halki ja saavuttaa, jos ei nyt yhteisymmärrystä, niin ainakin parempi ymmärrys toisiamme kohtaan.

"Emme tarvitse enempää oikeassaolemista, tarvitsemme enemmän kykyä ymmärtää mihin perustuvat ne mielipiteet, jotka meidän korviimme kuulostavat ensialkuun vääriltä" Pekka Haavisto

Kun luin netistä jokin aika sitten ensimmäisiä kommentteja perussuomalaisilta, jotka kertoivat kannattavansa Haavistoa, muistan saaneeni ahaa-elämyksen: nyt on iso pyörä lähtenyt pyörimään! Nyt ihminen nähdään kerrankin kokonaisuutena eikä yksittäisten ominaisuuksiensa kautta. Nyt ymmärretään vihdoinkin Suomen perustuslain henki. Mihin tahansa työhön tulee aina valita pätevin ehdokas rodusta, uskonnosta, seksuaalisesta tai poliittisesta suuntautumisesta tai muista vakaumuksista riippumatta.

Pekka Haaviston kautta voimme antaa maailmalle näkyvän ja kuuluvan viestin: uusi aika on alkanut ja me olemme kumonneet ennakkoluulomme. Haastamme muun maailman tekemään samoin!

Nyt meillä on mahdollisuus valita maallemme hymyilevät ja hyväntuuliset, innoittavat kasvot. Ehdokkaana on henkilö, joka on pelkällä olemuksellaan ja rohkeilla kannanotoillaan ihmisyyden puolesta saanut liikkeelle valtavat määrät ihmisiä yhteisen päämäärän puolesta. Päämäärämme on, että haluamme lapsillemme ja lapsenlapsillemme parhaan mahdollisen tulevaisuuden. Maan, jossa kaikkien on hyvä hengittää ja jossa pidetään huolta, että elämme kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti.

Jo tähän mennessä on koettu monia ihmeitä tämän kampanjan tiimoilta. Ihmisillä on niin hieno yhteishenki, etten ole moista kokenut koskaan ennen. Ihmeet ovat ideoita, jotka odottavat toteuttajiaan.

Käytä sinä omaa ääntäsi.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Puheenvuoro perheiden puolesta

Aina välillä kannattaa tarttua syötteihin. Sain linkin hesarin päivän pääkirjoitukseen, jossa pohditaan perheiden väheneviä voimavaroja. Linkkaajaa tuskastutti, ettei tuossa tarjota mitään uusia näkökantoja asiaan. Itselleni jokainen rivinväli tuntui kertovan lukemattomia uusia asioita, ja koska tällainen lapsi-, perhe-, lastensuojelu-, ja sosiaaliasiain eetos on jatkuvasti läsnä elämässäni, niin minulla heräsi paljon lisää sanottavaa aiheesta. Näenkin, että on aika avata laaja keskustelu aiheesta, ja jokainen, jolla on painavaa sanottavaa asiasta, voisi nyt astua esiin. Näin saamme kuuluville mielipiteitä ja toivottavasti jopa kelvollisia vaihtoehtoja tilanteen parantamiseksi.

Suomessa on vuoden sisään tapahtunut kuusi perhesurmaa, joista viidessä tapauksessa isä ja yhdessä tapauksessa äiti ovat surmanneet perheensä. Totta kai tämä kertoo, että yhteiskunnassamme oireillaan perheissä ja pahasti. Jotta tuollaiseen ratkaisuun olisi edes mahdollista päätyä, on se nähtävä ainoana mahdollisena. Ainoana keinona ja ratkaisuna. Perheensä surmaajan ajatusmaailma on siis suurella todennäköisyydellä hyvin lohduton ja vaihtoehdoton paikka. Hän kokee, ettei apua ole saatavilla tai sen hakeminen on mahdotonta. Tulevaisuus on merkityksetön käsite, pelkkää mustaa. Näitä perheitä on varmasti tuhansia, mutta koska kansanluonteeseemme on iskostettu, että avun tarvitseminen on häpeällistä, niin emme heitä kuule emmekä näe. Hienosti tuon häpeämisen kanssa sopii yhteen se, että toisten asioihin ei vain kuulu puuttua. Jokainen hoitakoon oman tonttinsa.

Miten tällaiseen tilanteeseen on mahdollista päätyä? Eikö Suomi ole hyvinvointivaltio? 90-luvun laman aikaan meillä ajettiin tehokkaasti alas sosiaalipalveluja, koska niistä oli mahdollista säästää. Tuolloin varoiteltiin, että näiden leikkausten satoa joudutaan korjaamaan vielä pitkään. Verovaroin kustannettavien yleisten hyvinvointipalveluiden leikkaaminen on aina huono vaihtoehto. Miksi aina viedään niiltä, joilla on vähiten, ja jotka huonoiten osaavat oikeuksiaan puolustaa? (Koska heillä ei ole rahaa eli painoarvoa eli vaikutusvaltaa. Lapset harvoin lobbaavat ja lounastavat kansanedustajien kanssa.) 90-luvun laman aikaisten palveluiden rapauttamisen satoa korjaa nyt viikatemies.

Jospa vain nuo tulipalot löydettäisiin ja saataisiin sammumaan jo kytemisvaiheessa.

Ne, jotka 90-luvulla jäivät työttömiksi, syrjäytyivät helposti, koska sosiaalipalvelut huononivat ja resurssit pienenivät. Välittömästi tästä kärsivät myös niiden perheiden lapset, joiden vanhemmat jäivät työttömiksi. Neuvolapalveluja alas ajettaessa oli hädässä olevien perheiden helppo lipsahtaa järjestelmästä ulos. Neuvolassa, jos missä, tulisi olla aikaa kohdata asiakkaat kunnolla ja kiireettömästi, mielellään vielä varmuuden vuoksi eli ennaltaehkäisevästi!

Sosiaalipalveluiden ei koskaan pitäisi olla pelkkää tulipalojen sammuttamista. Se vasta kalliiksi käykin. Ennaltaehkäisevä työ säästää valtiolle pitkän sentin. Vuorokausi lastensuojelulaitoksessa per asiakas on kuluiltaan muutaman satasen luokkaa. Miksei ennaltaehkäisevään työhön panosteta, miksei sitä kehitetä ja tueta siinä määrin, kuin tarvetta olisi? Miksi sosiaalialalla on niin monta toimijaa, jotka eivät tee kunnolla yhteistyötä? (Tätäkin on lailla rajoitettu mm. asiakastietojen luovuttamisen suhteen. Fiksua!) Mitä jäykempi byrokratian koneisto on, mitä virallisempi ja monitahoisempi, mitä useammassa paikassa vähävoimainen perhe joutuisi käymään saadakseen kaiken tarvitsemansa avun, niin sitä todennäköisemmin se jättää käymättä.

On olemassa hyvin paljon erilaisia kerhoja ja ryhmiä, joissa kotona oleva vanhempi voi pienten lastensa kanssa päivisin käydä. On kaupungin avoimia varhaiskasvatuspalveluja eli avoimia päiväkoteja ja avoimia musiikki- ja kuvataidekerhoja. On seurakuntien kerhoja, joissa on tarjolla monenlaista ohjelmaa. On yli 400 Mannerheimin lastensuojeluliiton perhekahvilaa ympäri maata. Toinen ja kolmas sektori ovat siis järjestäneet paljon palveluja taistellakseen perheiden yksinäisyyttä vastaan. Näin pitää ollakin, ja näistä on pidettävä kiinni. Mutta näihin eivät välttämättä ja luultavasti hakeudu he, joiden tunnelin päässä hämärtää.

Voisimmeko nimittää läheisemme neljänneksi sektoriksi? Olemme ulkoistaneet huolehtimisen palkkatyöksi. Se ei aina ole oikein. Yhteiskuntamme ydinyksikkö on perhe, joka tarkoittaa meille vain vanhempia ja lapsia. Tällä hetkellä mikään ei ole minulle niin kullanarvoista kuin tieto siitä, että 50% tulevan lapsemme isovanhemmista ja 50% tädeistä on puolen tunnin bussimatkan päässä. (Toinenkin puoli rientää avuksemme tarvittaessa aivan varmasti.) Minä aion hypätä nyytin kanssa siihen bussiin aina, kun ahdistaa. En ole koskaan lakannut kutsumasta lapsuudenperhettäni perheekseni. Siteet ovat vahvat ja läheiset, ja se on suuri onni ja autuus. He ovat minua ja lastamme varten, homman toimiessa myös toisin päin. Verisukulaisuudessa on velvoite huolehtimisesta ja rakastamisesta, vaikka lapsesi olisivat aikuisia. Se on ihmisyyttä se.

Toki on myös heitä, jotka väärinkäyttävät isovanhempien apua lastenhoidossa, mutta arjen avun puuttumisen ollessa suurempi ongelma, tulisi siihen mielestäni keskittyä. Yhden lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylää, siitä vanhasta viisaudesta ei pääse yli eikä ympäri.

"Perhe" on käsite, jonka ympärille on luotu niin vahva ja yleispätevä ihanne, ettei sitä kukaan voi toteuttaa. Paremmissakin piireissä on perheen lastina vähintään 20 vuoden asuntolaina, autolainat, työväsymystä ja tappelua siitä, kuka vie Jani-Petterin tänään soittotunnille, sen jälkeen jääkiekkotreeneihin ja kuka hoitaa huomenna taas saman kuvion. Isovanhemmat eivät ehdi auttamaan, koska asuvat joko liian kaukana tai ovat itse niin kiireisiä omien uriensa kanssa. Tätä jaksaakseen on kummallisen helppoa tyhjentää illalla vähän viinipulloa. Ja ehkä seuraavana iltana taas toinen. Koko korttitalo kaatuu perustuksiaan myöten, jos töistä tulee potkut. Sitten se viini vasta maistuukin, kunnes vaihtuu viinaan. Se kun on halvempaa.

Hulluutta. Kenenkään ei ole pakko omistaa asuntoa, luoda hulluna uraa tai harrastaa ohjatusti, jos se ei tunnu omalta jutulta. Luovuttaisiinpa ensin näistä hyvän elämän käsitteistä, tai järkeistettäisiin niitä. Jos ei ole pakko ylläpitää kulisseja tai tehdä vaikutusta keneenkään, pääsee perhe paljon helpommalla. Opetellaanpa vastaamaan rehellisesti kysymykseen "Mitä sulle kuuluu?" Jokainen ulos purettu huoli keventää sydäntä ja hartioita. Ei tarvitse odottaa siihen asti, että kysyjänä on joku muu kuin perheenjäsen.

Mutta jokainen päivähoidon, sairaanhoidon, terveydenhoidon, neuvolan, lastensuojelun ja koulun työntekijä on hommassaan asiakkaan hyvinvoinnin parhaaksi, joten heille varsinkin on vastattava rehellisesti tuohon kysymykseen. Ammattilaiset näkevät ja kuulevat työssään niin monenlaista, etteivät pienestä hätkähdä. He eivät myöskään tee työtään juoruillakseen ja herkutellakseen toisten ahdingolla, vaan auttaakseen. Siihen heidät on koulutettu ja sitä varten heillä on kattava verkosto käytettävissään.

Jokaisen ihmisläheiselle alalle hakeutuneen on myös syytä miettiä, miten voi tehdä työnsä parhaalla mahdollisella tavalla, ja mikä on työssä olennaisinta. Vaikka resurssit ovat kuinka niukassa, on asiakkaat aina kohdattava aidosti ja heidän on koettava, että hetki työntekijän kanssa on oikeasti heitä ja heidän asioidensa selvittämistä varten. Valittaminen työn raskaudesta ei auta, ellei ensin tee itse kaikkea voitavaansa työnsä järkeistämiseksi. Lämmin ja kiireetön kohtaaminen on mielestäni kaikkein tärkein asia. Kaikki muu on hienosäätöä.

Peräänkuulutan siis lämpöä ja inhimillisyyttä niin lähipiireissämme kuin ammatillisestikin. Byrokratia tuntuu olevan olemassa vain näitä kahta asiaa romuttaakseen, vaikka meillä kaikilla onkin paljon enemmän yhteistä kuin erottavaa. Välittäminen ja lähimmäisen hälyttävään tilanteeseen puuttuminen on suurinta rohkeutta. Nostan hattua äitiys- ja lastenneuvoloiden elintärkeälle, ennaltaehkäisevälle ja eteenpäin ohjaavalle työlle. Onneksi neuvoloiden toimintaan on taas panostettu ja laajoja ikävuositarkastuksia lisätty. Neuvola on kanava, joka tällä hetkellä parhaiten tavoittaa kaikki perheet.

Parahin Björn Wahlroos, tiedätkö kuinka monta vuotta sata neuvolaa toimisi täydellä teholla perheitä pelastaen, jos sinun omaisuutesi annettaisiin niiden käyttöön ja saataisiin palkattua lain edellyttämä määrä työntekijöitä? No, aika monta. Aika usein tulee mietittyä, että painotukset siinä, mitä yhteiskunnassamme pidetään tärkeänä, ovat todellakin päin männikköä. Kuka kääntää kelkan? Voisimmeko tehdä sen yhdessä?

perjantai 6. tammikuuta 2012

Vielä kerran presidentinvaaleista

Yritän nyt lyödä kehiin kaiken tietotaitoni Pekka Haaviston puolesta. Toisaalta myös sen puolesta, että joka ikinen äänioikeutettu käyttäisi kallisarvoista oikeuttaan valita maallemme kasvot seuraaviksi kuudeksi vuodeksi. Sinun äänesi on tismalleen samanarvoinen kuin minun, Björn Wahlroosin, Tarja Halosen tai Antti Tuiskun. Mielestäni on rikos jättää äänestämättä. Äänestit sitten ketä tahansa, niin olet äänestänyt oikein, kunhan olet itse varma, että äänesi on mennyt oikeaan osoitteeseen.

Minun ja Pekan tiet ovat ristenneet jo kauan. Oikeastaan siitä lähtien, kun lapsena tiedostin, että ministerinä on joku, jolla on sama sukunimi kuin minulla. Lapsena tietysti uskoin ja luulin, että olisimme jotenkin sukua, ja se tuntui hienolta. No, emme ole. Mutta Pekka Haavisto jätti jo silloin pienen jäljen tulevan äänestäjän mieleen, ja ilolla olen vanhemmiten seurannut hänen poliittista taivaltaan.

Olikohan se joskus keväällä, kun Haaviston presidenttiehdokkuudesta alettiin tosissaan puhua. Olin jo silloin riemuissani ja tiesin välittömästi, kenelle ääneni menisi. Tarvittaisiin ihme, että löytyisi joku pätevämpi ja minulle sopivampi ehdokas. Haavisto itse totesi, ettei lähde ehdolle vain vihreiden riveistä, vaan haluaa tuekseen laaja-alaisen kansalaisvaltuuskunnan. Tuollaista liikehdintää oli kuitenkin jo silloin siinä määrin, että hän saattoi lähteä ehdolle. Kesällä asia virallistettiin ja Haavistosta tuli ensimmäinen kilpaan mukaan ilmoittautunut.

Siitä lähtien, yhä kiihtyvällä tahdilla, ovat Haaviston kannattajat uurastaneet suosikkinsa puolesta kerätäkseen lisää ääniä hänen taakseen. Itse olen joutunut jopa hillitsemään intoani klikkailla linkkejä facebookiin, koska tiedän sellaisen toiminnan ärsyttävän joitakin ihmisiä. Olen myös kerran alentunut vetoamaan mahdollisiin Arhinmäen kannattajiin, jotta vaihtaisivat ehdokastaan samaa arvomaailmaa edustavaan toiseen vaihtoehtoon. Sellaista ei pitäisi tehdä, olen siitä pahoillani. Jokainen valitsee ehdokkaansa itse. Epävarmoihin ja politiikasta kiinnostumattomiin ihmisiin on helpoin vedota, ja heidänlaistensa vuoksi nettikampanjointia harrastan. Parhaiten Haaviston puolesta puhuu tietenkin hän itse vakuuttavalla olemuksellaan, hienoilla vuorovaikutustaidoillaan ja asiantuntevuudellaan.

Pekka-hurmos on mahtavaa seurattavaa! Sillä on kiivetty jo gallupeiden kakkoseksi, vaikka gallupit eivät vaaleja ratkaisekaan. Pekan äänestäjät tuntuvat netin temmellyskentilläkin olevan kuin Pekka itse: rauhallisia, fiksuja, hyvätapaisia, mukavia ihmisiä. Kaikkialta Suomesta, kaiken ikäisiä, kaikista elämäntilanteista, kaikista ammateista, kaikenlaisista puoluetaustoista. Pekasta tykkäävät niin nuoret, mummot, naiset, miehet, vähemmistöjen edustajat, kulttuurivaikuttajat kuin yönsä huonosti nukkuvat porvaritkin. Yönsä huonosti nukkuvat siksi, että porsasporvarit toki äänestävät kursailematta Niinistöänsä vailla kritiikkiä. Omantunnon vielä omaavat ovat heränneet ajattelemaan, että meillä olisi muutakin, ehkä jopa tärkeämpää ajateltavaa kuin omaisuus ja sen kartuttaminen.

Meillä olisi tämä planeetta ja sen säilyttäminen lapsillemme ja lapsenlapsillemme. Elinympäristömme turvaaminen vaatii niin ekologista kuin eettistäkin osaamista. Pekalla on juuri nämä kaksi raudanlujaa vahvuutta muiden hyvien ominaisuuksiensa lisäksi. Hän ratkoo työkseen mitä pahimpia konflikteja maailman vaarallisimmilla alueilla. Hän oli mukana perustamassa Vihreitä. Suomella ei ole varaa käpertyä kuoreensa aikoina, joina päätetään koko maailman tulevaisuudesta. Meillä on oltava keulakuva, jolla on hyvä verkosto ja joka on hyvä verkostoitumaan aivan joka puolella, niin pienissä kuin suurissakin saleissa. Ihminen, joka välittää aidosti tulevaisuudesta ja siitä, että se on hyvä meille ihan jokaiselle.

Pekan vahvoihin argumentteihin kuuluu, että konfliktit tulisi pyrkiä ratkaisemaan niiden syntymäpaikassa. Tähän tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä, jolloin konflikteista maailman äärissä tulee meidän kaikkien asia. Jos vetäydymme niiden ratkaisusta, niin löydämme kyllä edestämme sen, minkä olemme jättäneet taaksemme. Kolmannen maailman ongelmat ovat alun perinkin suuressa määrin teollistuneiden maiden ahneuden aiheuttamia, joten olisi silkkaa sikailua jättää heidät oman onnensa nojaan ja päälle päätteeksi todeta, että tänne ette muuten tule. Mädäntykää vaan sinne pakolaisleireillenne. Maailma ei voi jatkaa tällä tiellä. Hyvinvointi ei voi loputtomiin polarisoitua eli jakautua näin räikeän epätasaisesti.

Rauhanturvaaminen ja konfliktien ratkaisu neuvottelemalla ovat Suomen osaamisaluetta, jota kannattaa viedä maailmalle. Sillä voimme turvata tulevaisuutta ja olla edelläkävijöitä. Tähän ei Natoa tarvitse välttämättä sotkea. Pekkakin on enemmän YK:n miehiä.

Haavisto piti mainion uudenvuoden puheen, joka on löydettävissä Youtubesta. Iloksenne linkitän sen tietenkin tähän. Puheesta käy ilmi lukuisa joukko muita Haavistolle tärkeitä aiheita rauhanrakentamisen ja ympäristön lisäksi. Eniten sydäntäni lämmittivät sanat kulttuurin ja koulutuksen puolesta sekä hyvinvoinnin epätasaista jakautumista ja kiusaamista vastaan. Haavisto on hieno puhuja, mutta sen lisäksi hän on tekijä. Ympäri maailman arvostettu sellainen. Kielitaitoinen, miellyttävä ja edustava ihminen.



Tämän 25-vuotiaan lastentarhanopettajan ja esikoistaan odottavan naisen ääni menee Haavistolle, koska minun Suomeni on paremman tulevaisuuden Suomi. Ympäristöystävällisempi, suvaitsevaisempi Suomi. Lasten Suomi.