lauantai 21. huhtikuuta 2012

Suuria Henkilökohtaisia Pohdintoja

Nyt, kun odotan esikoistani, olen havahtunut huomaamaan, että minun pitäisi varmaan ajatella itseäni tytön sijasta naisena. Olen 25-vuotias, raskaana ja naimisissa, kaiken lisäksi minulla on vakituinen työpaikka. Auto ja asuntolaina sentään puuttuvat. Jos minulle olisi kerrottu nämä määritelmät muutama vuosi sitten, en olisi uskonut niiden kuvaavan ainakaan itseäni 25-vuotiaana. En edelleenkään tunne itseäni kovin kypsäksi, asialliseksi ja järkeväksi tyypiksi, vaikka olenkin monessa mielessä onnistunut pelaamaan elämäni kortit hyvin. (Ja mikä sitten on hyvä tapa pelata korttia elämän kanssa, sehän on yksilöllistä.)

Saanen pitää itseäni vielä tyttönä, niinhän mummotkin tekevät. Mitäs me tytöt tässä, hekottelevat mummot papoille istuskellessaan kauppakeskuksen penkeillä elämää seuraamassa. Niin sen kuuluu ollakin. Minä en halua olla tylsä aikuinen. Aika usein minun pitää esittää sellaista, mutta sisimmässäni olen aina valmis jekkustelemaan ja ahnas kaikelle, mitä elämällä on tarjota. Minä elän elämääni pilke silmäkulmassa, nyt ja aina.

Aikuistumisen huomaan itsessäni lähinnä siinä, että asioihin tulee suhtauduttua vähän tyynemmin. Enää ei tapahdu äkkivääriä kuohahduksia tai en pohdi päätäni puhki, mitä muut ihmiset ovat mahtaneet sanomisillaan tarkoittaa viikkoja tai kuukausia sitten. Olen oppinut, että mielipiteet ovat mielipiteitä ja oikeita tapoja elää on lukemattomia. Olen myös oppinut tuntemaan itseni niin hyvin, että tiedän pärjääväni yllättävän tiukoissakin paikoissa. Arvostan itseäni, joten en ole mitenkään kovin kiinnostunut siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat minusta. Olen hyvä tyyppi joka tapauksessa.

Mitä tulee nimenomaan naisen rooliin ja naiseuteen, niin olen huomannut raskauden myötä muuttuneeni entistä lempeämmäksi ja kuitenkin myös jämäkämmäksi lapsia kohtaan. Siis äidillisemmäksi! Sisimpääni on hiipinyt jokin mystinen, ikiaikainen tieto, ei, ennemminkin tunne hoivaamisesta ja sen tärkeydestä. Kun pidän pientä lasta sylissäni ja juttelen hänelle mukavia tai kun silitän lasta uneen, tunnen olevani täydellisen läsnä ja maailman tärkeimmässä paikassa. Sanokaa mitä sanotte, minun mielestäni kasvattaminen on maailman tärkein tehtävä. Ilman lapsuutemme rakastavaa ja saatavilla olevaa syliä meistä jokainen olisi aikuisena pulassa tässä maailmassa.

Kaksi kokemusta, tai kenties kolme, on muuttanut minua eniten elämässäni. Jos en olisi syksyllä 2008 lähtenyt kolmeksi kuukaudeksi Tansaniaan, olisin luultavasti vain varjo nykyisestä persoonastani. Olen ylpeä, että uskalsin lähteä ja pärjäsin Afrikan auringon alla, vaikka tiukille se otti. Sellaista määrää kurjuutta, köyhyyttä ja toisaalta elämäniloa ja toivoa en ole missään muualla kohdannut. Sen kaiken sekoittuminen ja vastaanottaminen, ja varsinkin sen käsitteleminen oli ravisuttava kokemus. Mikään ei ole avartanut näköalojani niin kuin tuo matka ja paikallisiin tutustuminen. Matkani myötä ymmärrän kulttuurieroja melko hyvin ja varsinkin sitä, miltä tuntuu olla huutomerkki maisemassa (olenhan suorastaan häikäisevän vaalea). Afrikan tuleminen iholle oli rankka kokemus, mutta en vaihtaisi sitä pois mistään hinnasta. Olihan myös uskomattoman hienoa nähdä luontodokumenttien safarimaisemat ja siemailla hedelmädrinkkejä Sansibarilla kirkkaan tähtitaivaan alla Intian valtameren kohistessa vieressä.

Ja siinä hetkessä, kun istuu tienvarrella keskellä viidakkoa odottamassa kyytiä tuntemattomilta, eikä huoleta yhtään, imeskelee vain kovia toffeekarkkeja kaverin kanssa, oppii elämästä jotakin todella tähdellistä.

Toinen tärkeä kokemus on tietenkin nykyinen siunattu tilani. Tämä saa ihmisen rauhoittumaan ja kääntämään ajatukset terveellä tavalla sisään päin. Lakkaa hötkyilemästä ja keskittyy olennaiseen. Oma arvojärjestys kirkastuu, kun tulee huolella pohtineeksi, mitä siitä haluaa siirtää eteenpäin. Tiedän, että äitiyden saappaat ovat mahdottoman suuret täyttää, mutta minä aion tehdä omistani ihmisen kokoiset. En tule olemaan täydellinen äiti, mutta tulen olemaan tarpeeksi hyvä. Joskus menen sieltä, mistä aita on matala, mutta päätavoitteestani pidän kiinni. Siitä, että minun lapsestani tulee vahvalla selkärangalla ja terveellä itsetunnolla varustettu ihminen. Minä en halua pelotella lastani elämällä tai suojella häntä liikaa. Haluan opettaa, miten siitä saa kaiken irti. Kunhan muistaa kunnioittaa muitakin samalla. Lapseni saa itse valita, mitä mieltä hän on asioista (vaikka ei aina saisikaan tahtoaan läpi). Siksi haluan, että häntä kasvattaa koko kylä. Hän saa nähdä monta hyvää tapaa elää ja olla ja muodostaa sitten kokemansa pohjalta omansa.

Suurin kaikista on kuitenkin rakkaus. On korvaamatonta löytää maailman tyrskyjen seasta rinnalleen sellainen ihminen, johon voi luottaa enemmän kuin peruskallioon. Koska näin on käynyt minulle, en usko maailmassa olevan yhtäkään ihmistä, jolle ei voisi käydä samoin. Minä luulin olevani eriparisukka koko muun ihmiskunnan kanssa hyvin pitkään. Vieläkin usein ihmettelen sitä, miten on mahdollista, että tuollainen minun palapeliini täydellisesti sopiva ihminen on olemassa. Mutta se olkoon elämän kaunein salaisuus.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti